Se on täällä taas -kevään viimeinen koulupäivä. Voihan haikeus sentään! Minä olen oppilaideni elämässä mukana, jos kaikki menee putkeen -noin kolme vuotta. Tuona aikana keskenkasvuisesta ja uhmakkaasta seiskaluokkalaisesta kasvaa ainakin osittain vastuunsa tunteva tai siihen vähitellen kasvava esiaikuinen. 

Matka eskarista peruskoulun päättöluokalle on ollut täynnä erilaisia hetkiä, joista toivottavasti suuri osa jää muistojen suureen aarrearkkuun ja ne tärkeimmät saavat ympärilleen kultakehykset. Mieleen jää taatusti aikuisia, joista osa isommin kuin toiset. Mieleen jää myös kavereita, joista osa jää ja osa ei. Mielen perukoille jäävät toivottavasti ne asiat, jotka eivät välttämättä aina tuoneet iloa elämään, mutta kasvattivat muuten. Mielen päällä ovat sitten ne hetket, jotka ovat vahvistaneet itseä tai muuten tuovat hymyn huulille niitä muistellessa. 

Minulla nuo asiat vilahtelevat mielessä juuri tällä hetkellä - iloisesti sikin sokin. Katson nuoriani ja tunnen ylpeyttä, minullakin on ollut onni ja kunnia kuulua heidän elämäänsä lyhyen aikaa. On aika kohottaa katse kohti sanoja, jotka ovat tutut jo monenkymmenen vuoden takaa. Jännä juttu, niin tuttu laulu, mutta liikutuksen keskellä sanat tuppaavat usein unohtumaan. Mutta sanat, jotka minä haluan sanoa koulunsa päättäville nuorille, kuuluvat hieman soveltaen eri lauluun: "Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi. Ota toivon kipinä käteen ja tulet vahvemmaksi."

Keskustelin oppilaiden kanssa asioista, jotka luokassamme ovat olleet menneenä lukuvuotena hyvin ja missä taas on kohentamisen varaa. Muutama oppilas toi esiin lisääntyneen kiroilun määrän -ei vain meillä, vaan koko koulussa.

Kävimme asiasta mielenkiintoista keskustelua. Monien mielestä "vittu" on nykyään kuin adjektiivi, joka tehostaa puhetta, mutta on muuten sanana melko neutraali. Muiden kirosanojen käyttö aiheuttaa kuulemma jo syvempiä mietteitä ja niiden sanominen on harkitumpaa.

Homo ja Bitch -sanoilla taas halutaan ilmaista esimerkiksi joko pettymystä toisen toimintaa tai luonnetta kohtaan,"Vitun homo, miks sä et tullu sinne minne sovittii?" tai "Siis se on ihan bitch!". Toisaalta näillä käsitteillä voidaan myös iloisesti tervehtiä:"Moi, mitäs homo" tai "Huora! Miten menee".

Mietimme lopuksi, mitä keinoja meillä voisi olla saadaksemme kiroilun, jos ei kokonaan loppumaan, niin ainakin vähenemään. Ehdotin, että leikitäänpä synonyymeillä. Jos tekisi mieli tokaista "voi vittu" niin kääntäisikin sen "margariinipilluksi". Hiljaista tuli luokassa. 

Olen käyttänyt luokkani kanssa tolkuttoman paljon aikaa luokan yhteisten toimintatapojen pohtimiseen ja luomiseen. Ja kun silmä valttää, mikään ei toimi niin kuin on tunti tai toinen sitten sovittu. Näinhän se tietysti menee. Keskuteluja ei tarvittaisi, jos kaikki menisi niin kuin pitäisi.

Jokaisessa luokassa on yleensä yksi tai kaksi sellaista henkilöä, jotka uskaltavat ja voivat tehdä juuri niin kuin he haluavat. Heille on ihan ihan sama, mitä muut heidän toiminnoistaan ajattelevat tai saavatko he itselleen seuraajia vai eivät. Sitten on aina heitä, jotka toivovat olevansa niin hajuttomia, värittömiä ja mauttomia, jotta he saavat olla rauhassa ja tehdä myös omalla tavallaan vain sitä, mistä he ovat kiinnostuneita. Aina se ei ole mahdollista ja jotkut joutuvat siitä valitettavasti myös kärsimään. Kolmas ryhmä ovat peesaajat. He lähtevät mukaan kaikkeen, jos he vain saavat sillä kaipaamaansa huomiota ja hyväksyntää.

Sosiaalisissa suhteissa on aina kysymys myös selviytymisestä. Tulla hyväksytyksi joukkoon tai olla "Nobody". Koulumaailmassa jälkimmäinen on nuorille lähes sama kuin hetkellinen kuolemantuomio. Täytyy olla vahva itsetunto, jotta uskaltaa olla erilainen ja näyttää asenteellaan muille kuvitteellista keskisormea -Fuck The World! Harva pystyy tähän ja sen takia peesaaminen voi olla ainoa tapa tulla hyväksytysti. Selviydy tai tule syrjityksi. Juokse tai kuole.

Tänään keskustelin kollegani kanssa niistä oppilaista, jotka eivät syystä tai toisesta käy koulua. Huoli on suuri. Mitä heille tapahtuu, kuka heistä ottaa huolehtiakseen.

Nuoren elämässä voi olla hetkiä, jolloin arjen lasti käy niin suureksi, että koulun käyminen -tai sen käymättömyys, on vain pieni osa sitä. Peruskoulussa joku kuitenkin vielä katsoo perään, tekee tarvittaessa ilmoituksia lastensuojeluun ja on huolissaan. Vaikka sosiaalitoimi nostaa kädet ylös ja kertoo viisaasti, ettei koulua käymättömyys ole sen intresseissä. Se on koulun ongelma ja koulun vika. Mitä koulu tekee, jotta oppilas viihtyisi siellä?! Hei haloo opettajat!!

Opettajana sitä katsoo ryhmäänsä ja heidän useimmiten iloisia teiniangstisia kasvojaan. Hymyilee ja naureskelee nuorten jutuille -yksin ja yhdessä heidän kanssaan. Välittää. Hänestäkin, joka tänäänkin on pois. Ja pelkää, onko jotain ikävää tapahtunut. Ja murehtii, kunnes hän jälleen muutamaksi tunniksi ilmaantuu. Lopulta. Vain jatkaakseen matkaa. Ja palatakseen taas. Ja lopulta -ehkä jäädäkseen tai sitten ei. Yksi vaihtoehto liikaa. Elämälle.