Kävimme tänään keskustelua ulkonäköpaineista. Uskaltaako olla erilainen kuin muut -vai onko helpompaa olla matkija. Pojat tuntuivat yllätyksekseni pitävän tytöistä enemmän "au naturel", ilman meikkiä ja luonnollisena. Pojille on oppilaideni mukaan pääsääntöisesti helpompaa olla ihan oma itsensä. Ei tarvitse olla samanlainen kuin muut saadakseen hyväksyntää. Paha poika -imago ja vaikkapa Justin Bieber -klooni saavat tytöiltä (tai pojilta) tasan yhtä paljon ihailua.

Tytöillä tilanne on oppilaideni mukaan toinen. Heistä tuntuu, että pojat arvottavat vain tyttöjen ulkoista olemusta ja pyrkivät siten näyttämään siltä, kuin kuvittelevat poikien haluavan heidän näyttävän. Kaikki haluavat saada hyväksyntää ja kehuja -omaleimaisuuden kustannuksella. Ja kenties löytää sen ihqun, jonka huomiota on yrittänyt jo jonkin aikaa saavuttaa. Yritä siinä opettajana ja kasvattaja sanoa, että sisäinen kauneus on tärkeintä, kun tytöt seuraavat lehtikuvia ja esikuvana on joko Kim Kardashian tai timmin kropan omaava bikinifitness-malli. Ei siinä luonnetekijöitä juuri mietitä. Tai jos mietitään, ei uskalleta sanoa ääneen. Joukosta on vaikea uskaltaa erottautua.

Mikä sitten on todellisuutta? Kun ympärilleen katsoo, huomaa, että kumppaneita on kaikennäköisillä ja -oloisilla ihmisillä. Selitys on ehkä kuitenkin jossain muussa kuin ulkoisissa tekijöissä -jossain, mitä kukaan ei lopulta ymmärrä. Ei ulkonäössä tai mahtavassa laulutaidossa, ei lehtikuvien ihanneihmisissä. Vaan sattumassa. Siitähän parinmuodostuksessa lopulta on kyse. Oikea paikka. Oikea aika. Sattuma.