Se on täällä taas -kevään viimeinen koulupäivä. Voihan haikeus sentään! Minä olen oppilaideni elämässä mukana, jos kaikki menee putkeen -noin kolme vuotta. Tuona aikana keskenkasvuisesta ja uhmakkaasta seiskaluokkalaisesta kasvaa ainakin osittain vastuunsa tunteva tai siihen vähitellen kasvava esiaikuinen. 

Matka eskarista peruskoulun päättöluokalle on ollut täynnä erilaisia hetkiä, joista toivottavasti suuri osa jää muistojen suureen aarrearkkuun ja ne tärkeimmät saavat ympärilleen kultakehykset. Mieleen jää taatusti aikuisia, joista osa isommin kuin toiset. Mieleen jää myös kavereita, joista osa jää ja osa ei. Mielen perukoille jäävät toivottavasti ne asiat, jotka eivät välttämättä aina tuoneet iloa elämään, mutta kasvattivat muuten. Mielen päällä ovat sitten ne hetket, jotka ovat vahvistaneet itseä tai muuten tuovat hymyn huulille niitä muistellessa. 

Minulla nuo asiat vilahtelevat mielessä juuri tällä hetkellä - iloisesti sikin sokin. Katson nuoriani ja tunnen ylpeyttä, minullakin on ollut onni ja kunnia kuulua heidän elämäänsä lyhyen aikaa. On aika kohottaa katse kohti sanoja, jotka ovat tutut jo monenkymmenen vuoden takaa. Jännä juttu, niin tuttu laulu, mutta liikutuksen keskellä sanat tuppaavat usein unohtumaan. Mutta sanat, jotka minä haluan sanoa koulunsa päättäville nuorille, kuuluvat hieman soveltaen eri lauluun: "Juokse villi lapsi, juokse kauemmaksi. Ota toivon kipinä käteen ja tulet vahvemmaksi."