Tänään keskustelin kollegani kanssa niistä oppilaista, jotka eivät syystä tai toisesta käy koulua. Huoli on suuri. Mitä heille tapahtuu, kuka heistä ottaa huolehtiakseen.

Nuoren elämässä voi olla hetkiä, jolloin arjen lasti käy niin suureksi, että koulun käyminen -tai sen käymättömyys, on vain pieni osa sitä. Peruskoulussa joku kuitenkin vielä katsoo perään, tekee tarvittaessa ilmoituksia lastensuojeluun ja on huolissaan. Vaikka sosiaalitoimi nostaa kädet ylös ja kertoo viisaasti, ettei koulua käymättömyys ole sen intresseissä. Se on koulun ongelma ja koulun vika. Mitä koulu tekee, jotta oppilas viihtyisi siellä?! Hei haloo opettajat!!

Opettajana sitä katsoo ryhmäänsä ja heidän useimmiten iloisia teiniangstisia kasvojaan. Hymyilee ja naureskelee nuorten jutuille -yksin ja yhdessä heidän kanssaan. Välittää. Hänestäkin, joka tänäänkin on pois. Ja pelkää, onko jotain ikävää tapahtunut. Ja murehtii, kunnes hän jälleen muutamaksi tunniksi ilmaantuu. Lopulta. Vain jatkaakseen matkaa. Ja palatakseen taas. Ja lopulta -ehkä jäädäkseen tai sitten ei. Yksi vaihtoehto liikaa. Elämälle.